Suru on rakkaudelle sukua

"Lähdetkö kauas,

meetkö niin pitkälle kuin kotoas vain voit. 

Kuinka sun käy, 

ihminen hauras. 

Vielä sun itkus öisin korvissani soi"

Sanotaan, että suru on rakkaudelle sukua. Kumpikin tunne on vahva ja voimakas. Kumpikin tunne kuuluu elämään. Miksi suru on niin vaikeaa käsitellä? Miksi se tuntuu niin pahalta?

Mietin monesti miten puran ajatukset pois mun päästä. En jaksa puhua enkä juurikaan itkeä. Ystäväni kuolemasta on hieman yli kolme viikkoa ja ajatukset omassa päässä on aika sekavat. Ystävien ja läheisten tuki on ollut korvaamatonta, näinä viikkoina. Ikävä ja kaipuu on ne suurimmat tunteet mun päässä tällä hetkellä. Muistan kuinka suunnittelimme tulevaisuutta yhdessä. Kuinka mietimme ensi vuoden Jurassicia yhdessä. Mietimme festareita minne haluamme yhdessä mennä. Kuinka ensi viikolla viettäisimme minun tupareita.

Niin ne tuparit. Mietin surun keskellä pidänkö niitä, ilmoitanko ihmisille etten kykene juhlimaan. Koska elämäni on tällä hetkellä vain surua, miettimistä, kysymyksiä päässäni. Mutta tiedän ystäväni haluavan minun jatkavan elämääni, viettävän tuparit. Surutyö on osa tämän hetkistä elämääni. Tulen itkemään vielä monta kertaa, koska olen surullinen. Tulen nauramaan monta kertaa, koska muistot pyörivät päässäni kuin loputon elokuva.

Ihminen oli minulle kuin isosisko. Ihminen, joka oli minun paras ystäväni, minun toinen puolikas. Itkimme ja nauroimme. Riitelimme ja sovimme. En koskaan aiemmin ole löytänyt sitä ihmistä, joka voisi olla samanlainen ystävä. Ehkä hänen poismenonsa tuntuu siksi niin pahalle. Koska nyt häntä ei enää fyysisesti ole. Tuntuu, että jokaisella on se tietty ihminen, joka ymmärtää ihmistä jo muutamasta sanasta. Ihminen kelle voit kertoa kaiken mitä pääsi sisällä tunnet. Voinko löytää toista samanlaista enää? En. En samanlaista, mutta voin löytää toisen, joka ymmärtää minua. Onhan minulla mies ja poika. Parasta ystävää ei enää ole. Se minun sydämeni toinen puolikas on poissa

" Sinä olit minulle vain lainassa.

Katselet minua pilvenreunalta.

Olet enkelini"

Pahinta surutyössä on unet. Unessa kaikki on toisin. Kun herään unesta, todellisuus lävähtää kasvoille, kun märkä rätti. Kun kirjoitan tätä tekstiä, kyynelet valuvat poskillani. Joskus kun suljen silmäni, alkaa muistot pyörimään silmissäni. Kysyn itseltäni kysymyksiä, miksi, jos? Silti niiden kysyminen on turhaa, mutta tämä oravanpyörä kuuluu asiaan.

Tiedän sinulla olevan kaikki hyvin. Lenkillä kuiskaan ajatuksia, toivon tuulen kuljettavan ne sinulle. Toivon, että tiedät kuinka paljon sinua rakastin ja rakastan. Ajattelen sinua hyvällä.

Ps. En halua tekstissäni mainita ketään nimeltä. Haluan kunnioittaa ystävääni, etten nimeä häntä, enkä ketään muutakaan tässä tekstissä.

"Jonain päivänä tuuli vie pilvet.
Aurinko tulee esiin.
Jonain päivänä suru
on kevyempi kantaa. "